Innokas lukijani myönsi, ettei tiedä kamalampaa ja tylsempää touhua kuin juokseminen. Kuten arvata saattaa, hän on väärässä.

 

Myönnettäköön, että tällä hetkellä juokseminen on minullekin kamalaa, mutta Roomaakaan ei rakennettu päivässä. Joka päivä olen paremmassa kunnossa, jaksan viikko viikolta tehdä pidempää lenkkiä ja laittaa tehokkaammin tossua toisen eteen. Jossain vaiheessa juoksukuntoni saavuttaa sen tason, että pystyn juoksemaan useita tunteja yhtämittaisesti. Silloin päästään jännän äärelle; näillä pitkillä lenkeillä mieli ja ruumis toimivat täydellisessä tasapainossa ja yhteisymmärryksessä. Tunne on vapauttava ja lähestulkoon huumaava. Toki samanlaiseen tilaan pystyy pääsemään myös lyhyemmillä verenmaku-rytistyksillä, mutta itse hitaasti syttyvänä nautiskelijana saan parhaat kiksit nimenomaan näistä lähes maratonmittaisista hitaista matkanteoista, tilasta kun hiilihydraattivarastot tyhjenee ja vedetään pelkällä kehonrasvan ja tahdon voimalla. Tällöin on mahdollista saavuttaa lähes zen-tila, jolloin koko fyysinen ympäristö kuin sisäavaruuden solmukohdat häviävät ympäriltä ja elämä on sillä hetkellä juuri siinä pisteessä. Tätä juoksunirvanaa voi kokea niin auringonnousun yhteydessä meren rannalla kuin kaatosateessa metsäpolkua juosten shortsit persvaossa hangaten.

 

Toisaalta lyhyemmillä, rennommilla palautuslenkeillä mieli on myös omassa tilassaan. Ajatukset ovat luovia, pystyy prosessoimaan paremmin asioita, pystyy keskittymään erityisen hyvin mieltä vaivaaviin askareisiin. Luonnossa on hienoa juosta ja siitä saa paljon inspiraatiota arkielämän tylsiin haasteisiin ja kohtaamisiin. Joskus on niitä hetkiä, kun ei oikein huvittaisi lähteä lenkille, mutta jos niistä huolimatta saa pakotettua itsensä tekemään edes lyhyen palauttavan, on lenkin jälkeen lähes poikkeuksetta sellainen olo, että tuli taas jäätyä voiton puolelle. Varsinkin stressin keskellä reipas juoksutreeni rikkoo täydellisesti rytmit sekä rutiinit ja sen jälkeen muutkin työt hoituvat tehokkaammin.

 

Silloin, kun olin hyvässä kunnossa, juoksin kotiseudullani läheisen järven ympäri. Matkaa on varmaankin 14 km, ei siis mikään tappolenkki. Matkan varrelle sattui kuitenkin valtavia mäkiä, ja viimeisen ainakin puoli kilometriä pitkän ylämäen jälkeen käännyin, juoksin hitaasti takaisin alas, ja kiskoin mäen ylös niin monta kertaa ennenkuin alkoi todella rankasti heikottaa ja oksettaa. Viitisen minuuttia joutui jopa makoilemaan penkalla meritähtiasennossa. Ja tuskin tämä oli mitään verrattuna esimerkiksi Mika Myllylän suojuoksuihin. Nesteytys oli kuitenkin kunnossa, joten nestehukan puolelle ei menty missään vaiheessa ja näin ollen tuloksena oli elämäni paras treeni, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Vaikka jossain vaiheessa olinkin yskiä keuhkoni ulos.

 

Tämä juoksufilosofian muoto soveltuu siis ilmiselvästi masokisteille. Mutta siinähän ei ole mitään väärää, jos haluaa testata omia fyysisiä rajojaan, joihin kuuluu olennaisena osana myös se kivunsietokyky. Saakoon jokainen kiksinsä mistä haluaa, mutta ehkäpä juuri sinultakin löytyy se sisäinen masokisti piileskelemässä jossain, odottaen vain sopivaa tilaisuutta tulla esiin?

 

Huomenna taas paluu tämänhetkiseen arkeen ja edessä on alle viiden kilometrin polviatärisyttävä lyllerrys.