Kevät ei näytä pitävän turhaa kiirettä tulollansa, vaikka valon määrä onkin lisääntynyt mielialaa nostattavasti. Ihmiskuulalle tämä kuitenkin on hirveää, koska edelleen joutuu juoksemaan asfalttialustalla tai vaihtoehtoisesti elämään vaarallisesti ja valitsemaan suojaisia, edelleen lumisia ja perkeleen liukkaita juoksualustoja.

Menneellä viikolla olen juossut ehkä yhteensä vähän päälle 20 km, suurin osa siitä juoksumatolla tiukan kuntosalitreenin ohessa. Tilastoitua ulkolenkkeilyä on vain 8 km ja mukaan mahtui myös pääsiäisenä leukaan otettu hallittu repsahdus ystävän juhlia juhliessa. Pitäisi oppia kyllä juhlimaan muutenkin kuin perikansalliseen tyyliin, sillä kemiallinen resetointi vie ainakin kolme päivää, ennenkuin on täysin urheilukunnossa puhumattakaan kaikista ylimääräisistä kalorioista. Ruokavaliossa on liikaa pastaa edelleen, mutta edistystä on tapahtunut silti huomattavasti verrattuna aiempaan.

Kuntosalilla olen viihtynyt hemmetin hyvin, enkä usko että lihaskestävyystreeneilläni teen edes hallaa juoksukunnolleni. Runsaasti toistoja rintaan, hauiksiin, ojentajiin, olkapäihin, selkään ja varsinkin vatsalihaksiin. Kyykkyjä en ole uskaltanut tehdä, pitänee joltain alan gurulta kysäistä kannattaako aktiivisen juoksijan niitä tehdäkään.

Odotan innolla, että pururadat ja hiekkatiet sulavat, sillä sen jälkeen lisätään matkaa reippaasti. Lähistöllä on muutamia erittäin hyvin hoidettuja metsän keskellä sijaitsevia lenkkipolkuja ja niissä kilometrilaskuri ruksuttaa vähän kuin huomaamatta. Ulos katsoessa näky on kuitenkin toivoton, ja sääennusteetkaan eivät anna mitään ilonaiheita.

Kaiken kaikkiaan mennyt viikko olisi voinut olla huomattavasti parempikin. Uusi elämä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, näen jo selvästi laihtuneeni ja kun tästä vähän vielä kiristää, niin olen varma että lopussa seisoo. Kiitos.